Esipuhe

Olet nyt saapunut tänne, yhdelle miljoonista netissä lojuvista sivuista.

Sivu on latautunut nopeahkosti, ja nyt silmäilet parhaillaan tätä tekstiä. Päätellen siitä, ettei nykyihminen kykene keskittymään mihinkään 20 sekuntia kauempaa (ellei mitään merkillepantavaa tapahdu), lopettanet piakkoin tämän lukemisen ja etsit toisen, viihteellisemmän paikan. Tämän sivun tarkoitus on nimittäin tylsistyttää lukija perinpohjaisesti.

Nyt ainakin kymmenen sekuntia on jo mennyt, eikä vieläkään ole ilmaantunut koukkua, joka herättäisi mielenkiintosi. Tällaista puhuttelevaa kirjoitustyyliä ei voi tärpiksi kutsua, tämähän on pelkästään ankeaa.

Ei yhtään kirosanaa, ei kaksimielisyyksiä, vain tukku toisensa perään ryppyotsaisuuksia ja epämääräisiä mielipiteitä!

Säästääkseni aikaasi, kuka sitten ikinä oletkin, ilmoitan jo tässä vaiheessa ettei koukkua ole eikä tule. Nyt voit käyttää sivustoni selaamiseen tärveltyvän ajan johonkin oman elämäsi kannalta merkittävimpiin asioihin, kuten sählyn tai playstationin pelaamiseen, juorujen ja hauskuutusten metsästämiseen... sitähän tämä sukupolvi parhaiten osaa.

Se, mikä sinut tänne toi, ei kiinnosta minua eikä sen tietäminen ole olennaista. Olennaista on kysymyksen esittäminen: mitä teet täällä? Kysymys kuuluu tietysti niille, jotka ovat mielessään päättäneet, etteivät aiemmat karkeat yleistykset koske tietenkään heitä ja yrittävät sen vuoksi jatkaa. Tutut ihmiset ovat asia erikseen - kyllähän te minut tiedätte - mutta minä en puhu nyt teille.

Puhun tuntemattomille, sillä heitä vartenhan blogeja ja kotisivuja, noita 90-luvun reliikkejä, ylipäätään tehdään. Minullakin oli, ja on edelleenkin sellaiset, verkkoon mätänemään jätetyt sivut. Poistaisin ne heti jos vain muistaisin muinaisen salasanani.

Niin kotisivuista kuin blogeistakin puuttuu syvyys, vaikka sitä työstäisi kuinka antaumuksella ja huolellisesti tahansa, vaikka kokonaisuus olisi äärettömän laaja.

On mahdotonta sisällyttää ihmistä – tai asiaa - nippuun näyttöpäätteen kokoisia, toisiaan toistavia visuaalisia elämyksiä. Ei ihmistä voi oppia tuntemaan tarkastelun kohteen itsensä armollisesti nettiin ripottelemaa aineistoa lukemalla.

Parhaassa tapauksessa siitä voi muodostaa ensivaikutelmia ja aavistuksia, mutta päällimmäiseksi tunteeksi jää hämmennys.

Minä olen kolunnut tuntemattomien henkilöiden sivustoja mielin määrin. Joukkoon on mahtunut joitakin erinomaisia tapauksia sekä häpeällisen suuri määrä kehnoja tekeleitä (kehnoja ihmisiä?).

Paradoksaalisesti niillä, jotka osaavat tehdä teknisesti hyvin onnistuneita sivuja, ei ole mitään sanottavaa ja päinvastoin. Ihmisen mitättömyys - vapaaehtoinen alistuminen, orjuus - paljastuu selvimmin sellaisen henkilön sivuilla, joka täyttää tyhjyyttä luettelemalla merkitysköyhän arkensa kuulumisia, kimmastuu ja tilittää jostakin sappinesteitä kiehauttaneesta tapahtumasta tai ilmiöstä, tai sulloo ruudun täyteen toinen toistaan vastenmielisempien elukoiden, kissojen, kanien, marsujen, koirien tai hevosten kuvia.

Minun käsitykseni mukaan ihmiset eivät hanki lemmikkejään eläinrakkaudesta, vaan yksinkertaisesti siitä syystä että heistä on mukavaa hallita toisen olennon vapautta. Mutta nyt eksyin sivupolulle, joten palataanpas oleelliseen.

Tulen muuten tekemään sitä paljon, sivupoluille eksymistä siis.

Bloggaajat ovat siis läpeensä kieroa porukkaa. Sivustoa ei tehdä sen vuoksi että ihmiset voisivat nähdä tai heijastaa itseään siinä, tai käsitellä niiden kautta omia kokemuksiaan ja traumojaan.

Blogin tehtävänä ei ole luoda kouluesitelmä ihmisestä tai auttaa tekijää itsetutkiskelussa, vaan yksinomaan auttaa heitä olemaan kytkettyinä omaan itseensä. Tällä kytköksellä ei ole mitään tekemistä puhtaan narsismin kanssa. Kytkös, josta minä puhun, on yhtä kuin haltioitunut itseensäviittaava silmänräpäys, "itsensä itseen kytkeminen", joka korostaa pintatasoa (sivujen mielikuvilla manipulointi) että sen syvemmän tason merkityksettömyyttä.

Tässä tapahtumaketjussa, kytköksen muodostumisessa, sivuilla on merkittävä rooli; esinettä ja sen

kuvaa voi pitää hallussaan samanaikaisesti. Esine- sanan tilalle käy myös olio, minä - melkein mikä käsite tahansa. Tällaisesta Platon näki märkiä unia.

"You can't have your cake and eat it too / You can't live and have your living too" - ajatelmat kumoutuvat.

Se on suurta henkistä masturbointia, orgasmi piilee kumouksen tajuamisessa. Palatkaamme alkuun, sillä on aika esittää kysymys uudestaan. Mitä oikein teet täällä? Olet tullut seuraamaan minun aktiani, minun kytköstäni. Nyt tiedän...nyt tiedän.... Haluat siis hieman tirkistellä?

Sinä pervertikko! Hyvä on, saamasi pitää.