Meikkauksen ABC

Kuinka usein uutisissa kuulemasi ja näkemäsi asiat ovat saaneet sinut muuttamaan käyttäytymistäsi?

Säätä koskevat uutiset ovat oma juttunsa, mutta mihin toimenpiteisiin olet ryhtynyt sota- ja talouskriisien vuoksi, joista televisiossa kerrotaan? Mitä olet suunnitellut tekeväsi edistääksesi naisten parempaa asemaa, vastustaaksesi nälänhätää tai palkkaerojen kasvua?

Voit tietysti äänestää ehdokasta, jolla on suunnitelmia näiden varalle. Mutta äänestää ei voi kuin joka toinen tai neljäs vuosi, ja silloinkin aikaa kuluu runsaat puoli minuuttia, kun naarmaisee numeronsa lipukkeeseen ja palauttaa sen taitettuna - tätä tuskin voi pitää tyydyttävänä keinona mielipiteiden ilmaisuun, konkreettisista teoista puhumattakaan.


Mitä laajemmaksi informaatiosuma kasvaa, sitä korostetumman vähäpätöiseltä näyttävät omaan elämään vaikuttamisen keinot. Uutisten katsominen voimistaa turhautumisen tunnetta. Mieliala ”tarttis tehdä jotain” ehkä tulee esiin, mutta siihen se jääkin. Ainoaksi varsinaiseksi teoksi jää kärryillä pysymisen yrittäminen.
Kärryt vaan täyttyvät liian nopeasti. Meillä on jo liikaa sellaista tietoa, joka ei vastaa mihinkään esittämäämme kysymykseen. Ainoaksi käyttötavaksi jää viihde.

Sivistyksemme muistuttaa triviatietojen ja sosiaalisten päähänpinttymien kimppua, joka on ympätty yhteen ’leikkaa ja liitä’ –tekniikalla. Niillä on hyvin vähän tekemistä keskenään, jos ollenkaan. Median avulla voimme oppia, että Mongolian pääkaupunki on Ulan Bator, Amazonin alueella elelee kivoja lintuja, minihameiden uusi tuleminen koittaa pian, Leonardo da Vinci oli renessanssinero, Elvis syntyi Tupelossa, kärpässieniä ei saa syödä, sen niminen kirja on olemassa jotta Kaislikossa suhisee, ja että jonkun hälläväliä-maan talous on kurjassa jamassa.
Mikä näitä tietoja yhdistää? Niillä kaikilla voi päteä tietovisoissa ja sanaristikoiden viidakoissa. Elokuvien katsominen onnistunee myös; Hollywood-tehtailijat ovat jo aikoja sitten äkänneet mukauttaa sanottavansa tarpeeksi ymmärrettävään asuun, jottei katsoja vain hämmentyisi. Hämmentynyt ihminenhän on ruma ja ongelmainen.

Mutta vaikka sivistyksemme olisi kuinka pintapuolista tahansa, ei hätää! Sitä voi käyttää meikkinä. Näytämme ja kuulostamme hyvältä, kun pystymme keskustelemaan sujuvasti meikeistä, meikkauksesta ja meikattuna olemisesta. Meikit on luotu katsomista varten, sama pätee sivistykseen.TV näyttää harvemmin kuvaa ajattelevasta ihmisestä. Siinä ei ole mitään katseltavaa. Pysähtyneisyys ei kuulu tv-shown käsikirjoitukseen. Kaiken pitää olla jatkuvasti käynnissä ja rullata eteenpäin. Ainoita soveliaita kysymyksiä ovat ovat miten ja milloin.

Kun TV:ssä puhutaan talouskasvusta, puhutaan siitä miten se on kasvanut, milloin on tapahtunut jotain merkittävää ja mikä tilanne on ylipäätään. Mutta minne se kasvaa? Laajeneeko se samaan tapaan kuin avaruus? Miksi sen ylipäätään pitäisi kasvaa? Ajatus jatkuvasta kasvusta on jo sinänsä mieletön. Sanaa ”kasvu” käytetään taloudesta puhuttaessa jopa silloin, kun tapahtuu täysin päinvastaista; uutisissa on monet kerrat ilmoitettu, kuinka talouskasvu uhkaa jäädä negatiiviseksi.


Kasvuajattelun tien päässä on romahtaminen mielettömyyteen. Siinä eivät meikit enää auta. Mitä sitten, jos talous kasvaisi aina vain, ja on jo mittasuhteiltaan järkälemäinen? Mitä sen jälkeen tapahtuu, kun kestävä kehitys sen kun edistyisi edistymistään, informaatio nopeutuisi ja tarkentuisi huippuunsa ja jatkaisi yhä matkaansa korkeampiin sfääreihin? Voimmeko muka jossakin vaiheissa onnitella itseämme ja muita tästä kaikesta? Paiskata kättä tyytyväisinä ja sanoa myhäillen, että "me teimme sen"? Onko meillä edes syytä ylpeilyyn? Vai odottaako kehityksen portailla meitä jälleen kerran hämmennys, joka lymyää ylemmillä askelmilla?