Susihukat

Ihmisen on vaikea suhtautua puolueettomasti eri eläimiin. Rottia ja käärmeitä inhotaan, kun taas jänikset, oravat ja muut pienemmät purpulat ovat ikään kuin vapaalle jalalle päässeitä lemmikkieläimiä. Jo vanhoissa saduissa ja niiden moderneissa vastineissa, animaatioissa, toiset eläimet ovat luonnostaan hyviä ja toiset pahoja tai ainakin pahan apureita, kuten lepakot, mustat kissat, sudet ja korppikotkat.

Eroavaisuuksia syntyy myös asuinpaikan mukaan. Kun kaupungissa asuva mieltää suden yhdeksi Suomen upeimmista eläimistä, syrjäseudulla se on vastenmielinen ja pelottava naapuri. Erikoista, miten lähempänä luontoa asuvat tuntuvat suhtautuvan eläimiin kielteisemmin kuin lähinnä television luontodokumenteissa niitä näkevät.

Koska eläimiin suhtaudutaan ylipäätään hyvin tunnepitoisesti, asiallista keskustelua eläinten oikeuksista on vaikea käydä.
Harmia tuottavien eläinten, kuten susien, kohdalla on vuosisatoja vanha menettelytapa voimissaan: haulikko olalle ja metsään, niin johan niistä päästään. Yleistä oikeutusta tälle haetaan median kautta.
Teurastettujen susien kidat revitään auki tiedotusvälineiden edustajille ja näytetään kuinka valtavat hampaat niillä on joilla raadella mummoja ja pieniä lapsia, ja mikäs se punahilkankin popsi ellei susi? Ja eihän siitä olekaan kuin 126 vuotta, kun hukka peri viimeisimmän uhrinsa.

Susipelko on suomalaisessa yhtä syvällä ja yhtä typerää kuin ryssävihakin. Suden tappamiksi tiedetään kaikkiaan merkityn 110 lasta kirjoitetun historian aikana. Erikoista on, että kun näitä kuolinsyitä alettiin myöhemmin tutkia, suden tekemäksi surmaksi ei pystytty todistamaan ainuttakaan, vaikka niitäkin mukaan muljahti varmasti muutama. Kuolinsyyt kun merkitsi ylös kirjoihin ja kansiin tavallisesti paikallisen seurakunnan pappi – vanhempien antaman selityksen mukaan. Se peto, mikä näiden lasten kohtaloksi useimmiten koitui, oli huomattavasti sutta pelottavampi ja ovelampi – ihminen. Ei-toivotut lapset, etenkin vammaiset tai sairaat, vietiin metsään, mistä ”susi” sitten heidät vei.


Täällä Jumalan selän takana pelätään tulevaisuutta, jossa eläimiin suhtaudutaan niin tunteellisesti, että eläinten oikeudet menevät ihmisten oikeuksien edelle.
Se, mikä Suomen erämaissa on ainutlaatuista, on että täällä erämaissa asustaa myös ihminen ja on aina asustanut. Tätä on päättäjien vaikea ymmärtää, ero ihmisen ja luonnon välille kun on helppo piirtää paperille ja siinä pysyä. Tosin erämaissa asustavienkin tietynlainen uljaus ei ole enää samanlaista kuin mitä ennenvanhaan, elämän ollessa kaikinpuolin vaikeampaa. Nyt syrjäseutujen ennen niin jaloista asukkaista on tullut samanlaisia helposti kaikesta valittavia märryköitä kuin muustakin asujaimistosta niin maalla kuin kaupungissa.


Harvalla ihmisellä on mitään vastaan niitä hukkia, jotka malttavat pysyä kansallispuistojen ja erämaiden suojissa. Ajan myötä, asutuksen edelleen levitessä, susille ja muille suurille elämille jää aina vain vähemmän tilaa elämiseen ja ruuan hankintaan, ja se ajaa ne väistämättä ihmisten ilmoille.

Tällainen kehitys johtaa tilanteeseen, jossa kansallispuistojen ja eläintarhojen välillä ei ole juurikaan eroa. Luonnonhan pitää olla täysin ihmisen hallittavissa ja ohjattavissa. Kaikki tätä tavoitetta uhkaavat tekijät on välittömästi eliminoitava. Häirikkösusien ja -karhujen vuoksi niiden metsäalueet joudutaan lopulta eristämään aidalla, ettei lähistön asukkaiden elämä häiriintyisi. Metsistä tulee kliinisiä paikkoja, kuin suuria huonosti hoidettuja puistoja, joissa eläimet, vaarattomat ja söpöt sellaiset, temmeltävät disneymäisesti mättäillä ja kunnailla. Isoja ja ihmiselle hanttiin pistämään kykeneväisiä elukoita voikin sitten katsella turvallisesti aidan takaa ja kertoa lapsille, miten nämäkin julmat pedot vaelsivat aikoinaan vapaina, mutta vapauttahan me emme enää tarvitse mihinkään, meillähän on nyt turvallisuus!